Ensimmäinen merkintäni... Tämän kirjoituksen suunnitteleminen inspiroi aloittamaan koko blogin.

Motiivi oli Jeesukselle tärkeä

Seurakunnassa olen usein kuullut väitteen, että ihmisen kaikki teot ovat läpikotaisin pahoja ja itsekkäitä, että ihminen ei voi tehdä yhtään mitään ilman itsekästä motiivia. Ihminen ei voi edes rukoilemalla saavuttaa epäitsekästä motiivia, joten on parempi vain tehdä hyviä tekoja pahoilla motiiveilla. Tämä on varsin ymmärrettävää, jos ihmisellä ei kerta kaikkiaan voi olla muita kuin huonoja motiiveja. Onko teko kuitenkaan tärkeämpi kuin motiivi?


Mark. 2 "23.      Jeesus kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa alkoivat kulkiessaan katkoa tähkäpäitä.
24.      Silloin fariseukset sanoivat hänelle: 'Katso nyt! Miksi opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?'
25.      Mutta Jeesus vastasi heille: 'Ettekö ole koskaan lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen miestensä tuli nälkä eikä heillä ollut ruokaa?
26.      Hän meni, Abjatarin ollessa ylipappina, Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleenkin, vaikka niiden syöminen on sallittua ainoastaan papeille.'
27.      Ja Jeesus sanoi heille: '<b>Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.</b>
28.      Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.'"

Yksi asia, jota uskon tässä Jeesuksen tarkoittaneen, oli se, että tärkeämpää, kuin täydellinen
sääntöjen noudattaminen, on tilannetaju ja motiivi tekojen takana. Nämä käskyt, joita "vastaan" Jeesus tässä puhuu, eivät nimittäin ole mitään ihmisten perinnäissääntöjä,
vaan Jumalan antamia käskyjä Vanhassa Testamentissa. Miksi siis
ajatellaan, että Raamattua pitää noudattaa kirjaimellisesti joka tilanteessa, kun
Jeesus itsekin korostaa sitä, että käskyt ovat ihmistä varten, eivätkä ihmiset käskyjä
varten? Ehkäpä jokainen tilanne pitäisi arvioida erikseen oletettavien seurausten perusteella
sekä terveellä järjellä, jonka Jumala on meille antanut? Ehkä motiivi tekojen takana on sittenkin tärkeä?

Toki Jeesus antoi paljon yksityiskohtaisiakin moraaliohjeita, mutta niissäkin korostetaan
sitä, että ulkonainen teko ei ole mitään ilman sisäistä asennetta, kuten tässä aviorikosta
koskevassa käskyssä:

"Matt. 5: 28.      'Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan.'"

Ei olekaan tärkeää vain olla tekemättä aviorikosta, on tärkeää olla sillä asenteella, ettei
edes halua tehdä sitä.

Rakkaus on enemmän kuin hyviä tekoja

Olen myös kuullut seurakunnassa opetettavan, että rakkaus, jota Raamatussa pyydetään
ihmisiä kohtaa osoittamaan, ei tarkoita tunnetta eikä asennetta, vaan ainostaan toisen
hyväksi tehtyjä tekoja. Sanotaan, että ei haittaa, jos inhoaa toista ihmistä täydestä sydämestään, kunhan on tälle ystävällinen ja tekee asioita tämän hyväksi.

Tämä raamatunkohta kertoo kuitenkin jostain muusta:

" 1. Kor. 13 1.      Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.
2.      Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.
3.    Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi."

Jos rakkaus on hyviä tekoja ihmisten hyväksi, miten silloin voi rakkaus puuttua sellaiselta ihmiseltä, joka jakaa kaiken omaisuutensa nälkää näkeville? Sehän on äärimmäisen
hyvä teko.

Vaikka ihminen ei luontaisesti tulisikaan kaikkien kanssa toimeen
eikä pitäisi kaikista, sitä pitäisi kuitenkin yrittää. Ajatusten muuttamisen yrittäminenkin
on paljon tehokkaampaa, kuin se, että tekee väkisin hyviä tekoja ihmiselle, josta ei pidä.
Ajatusten hallinta ei ole lainkaan niin vaikeaa, kuin yleisesti uskotaan, kunhan sitä ei
yritä tehdä liian epätoivoisesti, eikä turhaudu. Ei pidä lannistua sellaisista tunteista,
joita ei itselleen haluaisi. Voi rukoilla Jumalaa ja yrittää ajatella ihmisten hyviä piirteitä,
joita on jokaisessa ihmisessä.

Ihminenkö läpikotaisin paha?

On kummallinen ajatus, että ihmisellä olisi vain ja ainoastaan huonoja motiiveja toimia.
Jos sanotaan, että jokin motiivi on huono, on oltava myös käsitys siitä, mikä sitten
olisi hyvä motiivi. Useimmat vastaisivat tähän, että se, että tekee jotain vain siksi,
että siitä on toiselle iloa tai hyötyä. Ja tämä on sellainen motiivi, jolla monet ihmiset
tekevät paljon asioita maailmassa joka päivä.

Sanotaan, että auttamisen ilokin on itsekästä, koska siitä tulee itselle hyvä mieli.
Auttamisen ilo kuitenkin saavutetaan vain sillä, että epäitsekkäästi autetaan toista
ihmistä. Ei mikään huono motiivi. Itse asiassa auttamisen ilo on varmasti Jumalan
luoma tunne sitä varten, että tekisimme asioita toistemme hyväksi. Auttamisen
ilo on hyvin samanlainen tunne kuin ilo toisen puolesta. Siinä ei ajatella itseä,
vaan ajatellaan sitä, mikä on toiselle parasta. Usein tämä toinen saattaa olla ihminen,
jota ei tunne, joskus myös sellainen, jota ei tule koskaan edes näkemään.

Jeesuskin paransi ihmisiä ja teki muutenkin paljon hyvää kaikille. Ei hän varmaankaan
ollut surullinen tai täysin välinpitämätön sen jälkeen, kun oli parantanut ihmisen.
Kyllä hän varmaankin tunsi iloa siitä, että ihmisellä oli nyt parempi olla ja myös iloa
siitä, että hän oli saanut tätä auttaa.

Nyt täytyy tietenkin ottaa huomioon, että tämä auttamisen ilo on usein sidoksissa
ylpeyteen, siihen, että "olenpas hyvä ihminen, kun autan tätä ihmistä". En usko,
että ihmiset useimmissa tapauksissa ajattelevat näin, kun jotain auttavat. Tämä
on ehkä vain tietyntyyppisten ihmisten ongelma, joka on yleistetty koskemaan
kaikkia. Eikä oikeastaan tässä tunteessa edes ole mitään ongelmaa. Monilla
ihmisillä on turhan negatiivinen kuva itsestään. Jos sitä saa parannettua terveelle
tasolle auttamalla muita, niin siitä on todella paljon hyötyä kaikille.

Ulkopuolelta vai sisäpuolelta?

Jonkin moraalioppaan seuraaminen täysin sokeasti ja ilman omaa ajattelua
ei voi koskaan tuottaa mitään kovin hyvää. Silloin, jos vain totellaan jotakin
pyhää kirjaa, kuten Raamattua, kirjaimellisesti, unohdetaan tilannetaju
ja oman järjen käyttö. Pyhän kirjan moraaliohjeiden ehdoton noudattaminen
aiheuttaa syyllisyyttä ja sitä, että lopulta tekeekin paljon vähemmän hyvää, kuin
olisi tehnyt ilman niitä ohjeita. Tietenkin, jos moraali on valmiiksi sama, kuin
Raamatussa, ongelmaa ei ole. Tämän päivän yleinen moraali ja Raamatun
moraali ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Ennen ajattelin, että Raamattua pitää noudattaa ja tuskailin tämän käskyn
kanssa: "Jos jollakin on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään."
Kärsin ja kärsin, mutta en kuitenkaan antanut toisille yhtään mitään. Kun
sitten suhteeni Raamattuun muuttui, kului vähän aikaa ja tajusin, että minä
 haluankin tehdä hyvää, haluan muuttaa tätä maailmaa, antaa omastani,
mutta ilman pakkoa ja ahdistusta. Toki jotkin asiat ovat muodostuneet erilaisiksi
kuin silloin, kun yritin noudattaa Raamatun ohjeita.

Nyt sitten kuulen jo jonkun sanovan, että "Eihän me käskettykään itse yrittämään
noudattaa Raamatun käskyjä, vaan uskomalla Jeesukseen pelastuu!!" Kuitenkin
lähes kaikki kristityt, joiden kanssa olen keskustellut, ovat sitä mieltä, että
Raamatun ohjeet tulee ottaa todesta ja noudattaa mahdollisimman tarkasti.
Kun ei näitä ohjeita sitten pysty noudattamaan täydellisesti, pitää tuntea
syyllisyyttä ja pyytää anteeksi. Mitä me hyödymme tästä syyllisyydestä?
Se ei saa meitä käyttäytymään paremmin. Mitä Jumala tekee meidän
anteeksipyydöillämme?