Tämän päivän ajattelun aiheet:

1) Platonis-seksuaalinen suhde.

"Platoninen rakkaus (lat. amor platonicus) tarkoittaa syvää psyykkistä tai toverillista rakkautta. Sillä viitataan tyypillisesti ns. henkiseen ja epäaistilliseen rakkauteen[1]. Platonisessa suhteessa kaksi henkilöä tuntee voimakasta kiintymystä toisiaan kohtaan, mutta suhteessa ei ole eroottisia aineksia[2]. Se on tunnetta vailla seksuaalisia intressejä."

Kuuluuko platoniseen suhteeseen romantiikka? Mikä on seksuaalinen intressi? Sana viittaisi kiinnostukseen tehdä jotain, siis kiinnostusta seksuaaliseen kanssakäymiseen. Mutta onko suhde platoninen, jos keskusteltaessa henkilöiden välillä on seksuaalinen vire (vaikka keskustelu ei koskekaan seksuaalisuuteen liittyviä asioita), mutta kummallakaan ei ole kiinnostusta oikeasti ruveta seksuaaliseen kanssakäymiseen toistensa kanssa?

Mielikuva, joka minulle tulee sanasta platoninen suhde, on erittäin positiivinen. Siinä keskitytään keskusteluun ja rakastetaan toista hänen henkisten ominaisuuksiensa vuoksi. Kuitenkin pitäisin mahdollisena, että osapuolet suhtautuvat toisiinsa seksuaalisesti, vaikka suhde olisikin platoninen. Tämä seksuaalisuus olisi henkistä, jolloin osapuolet eivät kokisi tarvetta seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Miksi pitäisi sitten kutsua suhdetta, jossa on henkistä yhteenkuuluvuutta ja keskustelua ja seksuaalisuutta ja seksiä, mutta ei romantiikkaa? Haluan luokitella ja nimetä! Sitoutumista suhteessa voi olla tai olla olematta. Voi olla aviopareja, joilla on tällainen suhde, tai sitten toinen tai molemmat osapuolet ovat tahoillaan yksiavioisessa parisuhteessa ja pitävät eettisenä tai tarpeellisena olla toistensa kanssa vain platonisessa suhteessa, vaikka henkilöiden välillä olisi seksuaalinen vire (ja tarkoitan tässä edelleen suhdetta, jossa ei ole varsinaisesti romantiikkaa).

2) Miksi en pidä itseäni älykkäänä, vaikka osaan ajatella suhteellisen syvällisesti, monipuolisesti ja itsenäisesti? Onko matemaattis-looginen älykkyys ainoaa, millä on merkitystä? Inhoan kyllä myös sitä, että kaikki lahjakkuudet tai hankitut ominaisuudet käsitetään älykkyydeksi. "Olet hyvä soittamaan pianoa, olet siis älykäs." Ei näin. "Jokainen on hyvä jossain." Ei näinkään, vaikka onhan tuo hyvä lohdutuslause. Haluaisin tietää, sanotaanko kauniina vai rumina pidetyille ihmisille helpommin, että he ovat älykkäitä. Ihmisiä on helppo arvostella ulkonäön perusteella, usein huomaan itsekin pitäväni miellyttävän näköisiä ihmisiä myös miellyttävinä persoonallisuuksina tai jopa älykkäinä. Toisaalta epämiellyttävän näköisille ihmisille voi olla helppo keksiä positiivista sanottavaa kehumalla heitä älykkäiksi. Ja sitten on vielä se klisee, että kauniita saatetaan pitää tyhminä, mitä en kyllä oikeastaan ole huomannut oikeasti juuri tapahtuvan. Saattaa olla, että kauniita ihmisiä kadehditaan ja täytyy keksiä jotain inhottavaa heistä antaakseen itselleen sen kuvan, että "minä olen ainakin tässä asiassa parempi kuin tuo".

3) Seuraan aktiivisesti BeAttitude -nimistä uskontokriittistä blogia. Tänään siellä oli varsin hyvä kirjoitus kristinuskon epäloogisuudesta. Olin jo lainaamassa pitkää pätkää IRC-Gallerian päiväkirjaani (nykyiseen "blogiin", kamala nimitys), kun tulin toisiin ajatuksiin ja poistin koko merkinnän. Eilen tajusin taas jotenkin uudelta kannalta, että joillekin uskonto on todella lohdullinen asia ja ainoa, mihin tarttua hädän hetkellä. Kristinuskon rakastava ja anteeksiantava Jumala on toisille ainoa, mikä pitää elämässä kiinni, enkä haluaisi riistää sitä heiltä loogisilla pohdinnoilla. Ja sitten taas on niitä, jotka joko käyttävät kristinuskon epäloogista ja julmaa logiikkaa hallitakseen ja pelotellakseen muita tai ovat itse omassa mielessään ahdistuneina sen vankeina. Eli en tiedä, onko hyväksi tuoda tuollaisia asioita ilmi ja miten sen pitäisi tehdä.

4) Taide, viihde ja elämän kuvaaminen (esimerkiksi kirjoissa ja televisiossa). Taitaa olla niin, että ihmiset ottavat tiedostamattaan aika paljon mallia televisiosta ja romaaneista. Olisiko maailma parempi paikka  ja ihmiset onnellisempia, jos viihteessä esitettäisiin positiivisempia ja hyveellisempiä kuvia elämästä? Jos Salkkarien (ja myös kaikkien muiden televisiosarjojen, niin että ihmisillä ei olisi enää mahdollisuutta katsoa tappamista ja pettämistä) henkilöt alkaisivat käyttäytyä mallikkaasti, kohtaisivat ongelmat kypsästi ja kohtelisivat toisiaan hyvin? (Salkkareista täytyy sanoa, että se on viime aikoina ollut varsinainen opetusohjelma siitä, mitä tapahtuu  jos tulee tahtomattaan raskaaksi. :D Ihan kuin koulussa olisi tosiaan jotain videota katsonut.) Olisiko viihde sitten enää viihdyttävää ja olisiko taiteella mitään arvoa? Mutta onko tämä arvo arvokkaampaa kuin ihmisten onnellisuus? Tätä aihetta taitaa olla aika vaikea tutkia, harvempi on koko elämänsä saanut vain hyviä vaikutteita viihteestä. Toisaalta jos tämä asia ei ole joko-tai, voitaisiin tutkia, ovatko enemmän positiivisia vaikutteita saaneet parempia ja tasapainoisempia ihmisiä. Väkivaltaviihteen ja väkivaltaisuuden suhteestahan on tehty paljon tutkimuksia, ja vaikka en nyt tiedä varmasti, ainakin psykologian oppitunneilla asiasta saamani kuva on sellainen, että väkivaltaviihde tosiaan aiheuttaa väkivaltaa.

(Muokkasin tätä lievästi alkuperäisesta galleriaversiosta. Esimerkiksi poistin rivoimmat jutut. :D Kommentit erittäin tervetulleita! Lähinnä nuo taitavatkin olla keskustelunavauksia eivätkä valmiita mielipiteitä.)

From Pokemon the First Movie:

"Minä en syntynyt pokemoniksi, minut tehtiin. Vastaan siis itse itsestäni."

Näin sanoo MewTwo, maailman mahtavin Pokemon, joka luotiin laboratoriossa parantelemalla muinaisen Mew-pokemonin DNA:ta.

(Harrastukseni on katsella vanhoja VHS-videoita samalla kun juoksen Wii Fitissä ja varoitan nyt aluksi, että tämä posti ei sisällä valmiita mielipiteitä, vaan pohdintaa ja muutenkin asioiden yhdistely toisiinsa voi olla hieman erikoista.)

Miksi MewTwo:lle on tärkeää se, että hän ei syntynyt, vaan hänet tehtiin? Osittain siksi, ettei hän syntynyt rakastavien Pokemon-vanhempien (...) lapseksi, vaan hänet luotiin kokeena laboratoriossa, eikä hänelle annettu arvoa yksilönä. Toinen seikka on filosofinen ongelma: voiko tarkasti suunniteltu ja rakennettu olento olla lapsi?

Nykyään tai ainakin lähitulevaisuudessa on mahdollista muutella ihmisen geenejä haluttuun suuntaan. Mutta kyse ei ole varsinaisesta luomisesta. Jos ihminen suunnittelee ja toteuttaa taideteoksen tai koneen, siitä ei millään voi tulla hänen  lastaan, koska se ei ole samaa ainetta eikä sillä ole samoja geenejä kuin hänellä. Mielestäni tämän ongelman voi filosofisesti ulottaa koskemaan myös Jumalaa.

Jos Jumala on suunnitellut ja rakentanut meistä jokaisen, voimme olla hänen lapsiaan vain adoption kautta, mikä tietenkin kristinuskon ajattelun mukaista. Mutta "biologisesti" sielummekin olisivat vain Jumalan rakentamia koneita tai taideteoksia.

Näitä kahta asiaa kai tarkoitetaan, kun sanotaan, että ihminen on Jumalan lapsi: sitä, että Jumala on suunnitellut ja luonut hänet ja sitä, että Jeesuksen kautta Jumala on adoptoinut meidät.

Uskosta, että Jumala on tarkkaan suunnitellut ja tarkoittanut juuri minut, saa monenlaista lohtua: oma luonne ja heikkoudet tuntuvat tarkoitukselliselta, omalle elämälle on olemassa selvä tarkoitus, voi hyväksyä itsensä, että tällainen minä olen.

Kun ajattelen tällaista uskoa, siitä nousee myös paljon sellaista, mitä en voi hyväksyä. Että Jumala olisi luonut ihmiselle kyvyn kärsiä. Vaikka paratiisissa, joka myytin mukaan oli ihmisen ensimmäinen asuinpaikka, ei olisikaan ollut kärsimystä, kyky kärsiä olisi ihmisessä. Ja Jumala loisi tämän kyvyn uudelleen ja uudelleen jokaiseen ihmislapseen, jopa niihin, joiden koko lyhyt elämä tulee olemaan kärsimystä. Tästä seuraa myös se, että Jumala olisi luonut ihmiselle kyvyn tehdä pahaa. Vaikka kaikki selitettäisiinkin syntiinlankeemuksella, Jumalan olisi silti täytynyt luoda ihmiseen kyky langeta syntiin. Jos siis ihmislaji ja jokainen yksilö olemme tarkkaan suunniteltuja koneita, "lapsia".

Tästä seuraa myös minua luultavasti ikuisesti eniten kiusaava filosofinen ongelma: Emme ole valinneet syntyvämme ja olevamme olemassa. Miten Jumalallakaan (joka on hyvä,  armollinen ja oikeudenmukainen) olisi oikeutta luoda tietoinen ja kärsimykseen kykenevä olento, jos tämä ei itse ole koskaan halunnut syntyä?

Nikaian uskontunnustuksessa sanotaan: "Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan poikaan ja Isästä ennen kaikkia aikoja syntyneeseen. Jumalaan Jumalasta, valoon valosta, tosi Jumalaan tosi Jumalasta. Syntyneeseen, ei luotuun, yhtä olemusta Isän kanssa, jonka kautta kaikki on luotu."

Olen niinkin radikaali, että laajennan tämän, mikä koskee Jeesusta, meihin ihmisiin. Ehkä olemme syntyneet Jumalasta ikuisuudessa, ikuisiksi ja omanlaisiksemme olennoiksi. Ehkä paha on sitä, ettei Jumalan valo tartu meihin, ei heijastu meistä, mutta niin ei ole tarkoitettu, koska meillä ei ole yhtä tarkoitusta.

Eikö Jumala sitten ole kaikkivaltias? Jumala on kaikkialla, kaikessa hyvässä pahankin keskellä. Jumala on yhteys meidän kaikkien ihmisten (ja muiden tietoisten olentojen) välillä.

Ihminen ja maailma ovat Jumalan unta.

Kangasalla otettiin käyttöön eilen seurakunnan uusi nuorisotila, Parkki. Parkista voi lukea tämän päivän Aamulehdestä. Käväisin pikaisesti avajaissa ja kirjoitin illalla muistiin tuntemuksiani. (Taustatiedoiksi se, että olen ollut monta vuotta aktiivisesti mukana Kangasalan seurakunnan nuortentoiminnassa.)

 

Tänään oli Parkin avajaiset. Tuli hyvin surumielinen olo. Kaikki olivat odottaneet Parkkia kauan ja innolla ja nyt avajaisissa oli todella riemukas tunnelma. Rukouksiin oli vastattu, Jumala oli johdattanut. Minä olin ulkopuolella. Mutta en, kuten riparilaiset, ulkopuolella kavereiden kanssa. Minä olin ulkopuolella yksin. Minulla ei enää ole hengellistä kotia, joka kerran oli Kangasalan seurakunnan nuortentoiminta. Sillä Parkki ei ole minua varten. Voin nähdä Kangasalan seurakunnan nuortentoiminnan jatkumisen aktiivisena, mutta enää en kulje mukana juhlimassa jeesuspaita päällä, vaan seison vieressä bussipysäkillä, mustissani, katsellen. Oma valintani, ehkä? Ei kuitenkaan sen enempää kuin uskoontulokaan. En ole enää osa sitä unta ja hurmosta. Uskonelämän absurdeja ongelmia.

Mutta olen edelleen ihminen, joka kaipaa kotia. Kaipaan paikkaa, jossa käydä silloin kun surettaa ja silloin kun on hyvällä mielellä. Jossa olisi tuttuja ihmisiä, jotka rakastaisivat, ajattelisivat minusta: "Tuo kuuluu meihin, tänne." Mutta en haluaisi sen olevan paikka, jossa siteerataan pyhiä tekstejä ja keksitään elämään elämälle vieraita sääntöjä, joista ei ole mitään hyötyä. Vain koska Pyhä Kirja sanoo niin. En niinkään kaipaa joukkoa, joka olisi samaa mieltä hengellisistä asioista, mutta en myöskään ihmisiä, jotka minut nähdessään ajattelevat: "Tuossa on se, joka on joutumassa helvettiin, sitä pitää evankelioida!" Tämä oli ennen ainakin minun ajatukseni joistain ihmisistä.

Ehkäpä minäkin jossain vaiheessa sen kodin löydän.

Kirjoitin tämän eilen illalla, kun sattui jumalallinen väliintulo, olin nimittäin eksynyt kulkemaan vihan ja halveksunnan tietä... Aika henkilökohtainen teksti laitettavaksi tähän blogiin, mutta ei ole syytä haaskata niin mielenkiintoista kokemusta.

Kaivelin vanhoja laatikoita, koska halusin löytää vanhan pentagrammikoruni (ja ala-asteella kirjoittamani "kirjan", Mummo joka muuttui kilpikonnaksi...).
Tuskin olisin sitä korua missään pitänyt, halusin vain muistella sitä elämänvaihetta, jossa olin korua pitänyt. Mahdollisuus siihen, että koru olisi ollut siellä laatikossa, oli todella pieni. Heitin sen varmaan roskiin uskoon tultuani.

Pentagrammin sijasta löysin erään ystävän kirjoittamia kirjeitä kahdeksannelta luokalta. Luin ne ja tiesin, että Jumala oli lähellä. Kirjeistä kuvastui rakkaus, sellainen Jumalan rakkaus, joka kohdistuu ihmiseen toisen ihmisen sisältä. Kirjeessä oli iloa, riemua, rauhaa. Sellaista uskoa, joka ei vaadi teologista tutkimusta ja väittelyä tuekseen. Jumalan antamaa uskoa. Kokemusperäistä uskoa.

Ennen eileniltaista olin alkanut ajatella kuin pahin leipääntynyt kristitty, Raamatulla päähän lyöjä. Minulla oli kasa hienoja todisteita, filosofiaa ja jopa raamatunlauseita tunnustamani opin tukemiseksi.

Nyt muistin, että suurin rakkaus, jota elämässäni olen kokenut, on tullut kristillisestä seurakunnasta. Minusta on välitetty, pidetty huolta, kannettu Jumalan eteen. Ja siellä, missä on tällaista rakkautta, on Jumala. Siellä, missä välitetään myös toisin ajattelevista, siellä on Jumala.

Tajusin, että voin olla rauhassa. Voin olla rauhassa, ilman riitaa ja erimielisyttä, kristittyjen keskellä. Voin olla rauhassa missä vain. Sillä se rakkaus, jonka olen saanut kristityiltä, on todellisuudessa Jumalan rakkautta. Jumalan, joka itse on rakkaus, valo, viisaus. Hän on jokaisen tällä planeetalla (jos on muita asuttuja planeettoja, todennäköisesti niilläkin) asuvan tietoisen olennon johdattaja ja armahtaja.

Ehkä ei ole suunnitelmaa. Ehkä suunnitelma kirjoitetaan tässä ja nyt. Haluan vain sanoa tällä kaikella, että en ole lähdössä mihinkään. Väärässä ei voi olla kuin siinä, jos ei rakasta. Koska sillä lopulla, opeilla ja teologialla, hyvillä todisteilla, ei ole niin väliä.

Olen jo pitkään kypsytellyt ajatusta siitä, miten uskonnonopetus pitäisi kouluissa hoitaa. Tässä ideassa saattaa olla paljonkin aukkoja ja puutteita, mutta uskon, että se on silti esittämisen arvoinen.

Koulujen tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta on keskusteltu paljon, koska siinä on tiettyjä ongelmia. Tämä kirjoitus käsittelee aihetta lähinnä yläasteen ja lukion osalta, tosin ajatusta voi soveltaa myös ala-asteelle.

Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ongelmat

Suurin ongelma nykyisessä uskonnonopetusjärjestelmässä on se, että samassa koulussa on monia eri uskonnonluokkia, jotka on jaettu uskontoon kuulumisen perusteella. Näissä ryhmissä opetetaan asioita hyvin eri tavoilla ja voidaan kysyä, mitkä näistä asioista kuuluvat edes valtion kouluopetuksen piiriin.

Monien uskontokuntien uskonnonopetuksessa käsitellään vain omaa uskontoa oman uskonnon näkökulmasta. Muut uskonnot jätetään käymättä kokonaan, mikä on surullista, sillä koulussa tärkeintä on oppia ymmärtämään ja hyväksymään myös eri tavalla ajattelevia ihmisiä.

Nykyinen uskonnonopetusjärjestelmä ei tue tarpeeksi nuorten kasvamista ja omien mielipiteiden muodostamista. Jos kotona kehotetaan tarkastelemaan asioita vain yhdestä näkökulmasta, on ikävää, jos ei koulussakaan kerrota mitään muista tavoista ajatella ja elää.

Yksi paha ongelma tunnustuksellisuuden mukaan jaetussa uskonnonopetuksessa on se, että se jakaa oppilaita eri ryhmiin myös sosiaalisesti ja henkisesti. Tämä pitää yllä vähemmistössä olevien uskontojen edustajien mielissä olevaa jakoa meihin ja niihin. He saattavat tiedostamattaan ajatella, että me olemme muita parempia, kun meillä on oikeanlaista uskonnonopetusta. Tämä lisää ehkä yhteenkuuluvuutta tietynuskoisten ihmisten välillä, mutta ei luokkahenkeä ja yhteisöllisyyttä koulussa.

Kaikille yhteinen oppiaine

Ratkaisu näihin ongelmiin on yksinkertainen. Poistetaan kouluista tunnustuksellinen uskonnonopetus ja otetaan tilalle kaikille yhteinen ja pakollinen aine, uskonto. Tähän pääseminen on toki vaikeaa, nykytilanteessa ehkä jopa lähes mahdotonta, mutta ehkä tulevaisuudessa tähän voidaan päästä.

Mitä sitten pitäisi käsitellä tässä kaikille pakollisessa uskonnonopetuksessa? Kaikkein tärkeintä on käsitellä neutraalisti eri uskontoja, mitä niissä ajatellaan, miksi niin ajatellaan ja miten uskonto on syntynyt. Tämä antaa oppilaille paljon eväitä oman elämänkatsomuksen muodostamiseen ja erilaisten ihmisten kanssa toimimiseen. Kristinuskon opetuksessa voisi käsitellä sitä, miten kristinusko on vaikuttanut Suomen kulttuuriin ja lakiin. Etiikkaa on myös tärkeä käsitellä.


Hartaudet koulussa

Kysymys uskonnollisista hartauksista ja päivänavauksista koulussa on vaikea, sillä siihen on niin monta näkökulmaa. Hartauksien hyödyllisyys vaihtelee myös tietyn koulun oppilaiden, opettajien ja hartauksien järjestämisen perusteella. Jos suuri osa oppilaista on evankelis-luterilaisia eivätkä muiden uskontojen edustajat ole hyvin voimakkaasti sitä vastaan, hartaudet voidaan hyväksyä. Toisessa koulussa, jossa on paljon maahanmuuttajia ja pieniin uskonnollisiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä, hartaudet saattavat aiheuttaa harmia.

Tärkein asia koulun uskonnonopetuksessa ja hartauksissa on se, että asioista ei saa puhua niin, että puhe ahdistaa oppilaita tai aiheuttaa muita negatiivisia tunteita. Päivänavauksen pitäisi olla positiivinen, yhteishenkeä luova asia, ei pelottelu- ja käännytystilaisuus.