Kangasalla otettiin käyttöön eilen seurakunnan uusi nuorisotila, Parkki. Parkista voi lukea tämän päivän Aamulehdestä. Käväisin pikaisesti avajaissa ja kirjoitin illalla muistiin tuntemuksiani. (Taustatiedoiksi se, että olen ollut monta vuotta aktiivisesti mukana Kangasalan seurakunnan nuortentoiminnassa.)

Tänään oli Parkin avajaiset. Tuli hyvin surumielinen olo. Kaikki olivat odottaneet Parkkia kauan ja innolla ja nyt avajaisissa oli todella riemukas tunnelma. Rukouksiin oli vastattu, Jumala oli johdattanut. Minä olin ulkopuolella. Mutta en, kuten riparilaiset, ulkopuolella kavereiden kanssa. Minä olin ulkopuolella yksin. Minulla ei enää ole hengellistä kotia, joka kerran oli Kangasalan seurakunnan nuortentoiminta. Sillä Parkki ei ole minua varten. Voin nähdä Kangasalan seurakunnan nuortentoiminnan jatkumisen aktiivisena, mutta enää en kulje mukana juhlimassa jeesuspaita päällä, vaan seison vieressä bussipysäkillä, mustissani, katsellen. Oma valintani, ehkä? Ei kuitenkaan sen enempää kuin uskoontulokaan. En ole enää osa sitä unta ja hurmosta. Uskonelämän absurdeja ongelmia.

Mutta olen edelleen ihminen, joka kaipaa kotia. Kaipaan paikkaa, jossa käydä silloin kun surettaa ja silloin kun on hyvällä mielellä. Jossa olisi tuttuja ihmisiä, jotka rakastaisivat, ajattelisivat minusta: "Tuo kuuluu meihin, tänne." Mutta en haluaisi sen olevan paikka, jossa siteerataan pyhiä tekstejä ja keksitään elämään elämälle vieraita sääntöjä, joista ei ole mitään hyötyä. Vain koska Pyhä Kirja sanoo niin. En niinkään kaipaa joukkoa, joka olisi samaa mieltä hengellisistä asioista, mutta en myöskään ihmisiä, jotka minut nähdessään ajattelevat: "Tuossa on se, joka on joutumassa helvettiin, sitä pitää evankelioida!" Tämä oli ennen ainakin minun ajatukseni joistain ihmisistä.

Ehkäpä minäkin jossain vaiheessa sen kodin löydän.