Tämän päivän ajattelun aiheet:
1) Platonis-seksuaalinen suhde.
"Platoninen rakkaus (lat. amor platonicus) tarkoittaa syvää psyykkistä tai toverillista rakkautta. Sillä viitataan tyypillisesti ns. henkiseen ja epäaistilliseen rakkauteen[1]. Platonisessa suhteessa kaksi henkilöä tuntee voimakasta kiintymystä toisiaan kohtaan, mutta suhteessa ei ole eroottisia aineksia[2]. Se on tunnetta vailla seksuaalisia intressejä."
Kuuluuko platoniseen suhteeseen romantiikka? Mikä on seksuaalinen intressi? Sana viittaisi kiinnostukseen tehdä jotain, siis kiinnostusta seksuaaliseen kanssakäymiseen. Mutta onko suhde platoninen, jos keskusteltaessa henkilöiden välillä on seksuaalinen vire (vaikka keskustelu ei koskekaan seksuaalisuuteen liittyviä asioita), mutta kummallakaan ei ole kiinnostusta oikeasti ruveta seksuaaliseen kanssakäymiseen toistensa kanssa?
Mielikuva, joka minulle tulee sanasta platoninen suhde, on erittäin positiivinen. Siinä keskitytään keskusteluun ja rakastetaan toista hänen henkisten ominaisuuksiensa vuoksi. Kuitenkin pitäisin mahdollisena, että osapuolet suhtautuvat toisiinsa seksuaalisesti, vaikka suhde olisikin platoninen. Tämä seksuaalisuus olisi henkistä, jolloin osapuolet eivät kokisi tarvetta seksuaaliseen kanssakäymiseen.
Miksi pitäisi sitten kutsua suhdetta, jossa on henkistä yhteenkuuluvuutta ja keskustelua ja seksuaalisuutta ja seksiä, mutta ei romantiikkaa? Haluan luokitella ja nimetä! Sitoutumista suhteessa voi olla tai olla olematta. Voi olla aviopareja, joilla on tällainen suhde, tai sitten toinen tai molemmat osapuolet ovat tahoillaan yksiavioisessa parisuhteessa ja pitävät eettisenä tai tarpeellisena olla toistensa kanssa vain platonisessa suhteessa, vaikka henkilöiden välillä olisi seksuaalinen vire (ja tarkoitan tässä edelleen suhdetta, jossa ei ole varsinaisesti romantiikkaa).
2) Miksi en pidä itseäni älykkäänä, vaikka osaan ajatella suhteellisen syvällisesti, monipuolisesti ja itsenäisesti? Onko matemaattis-looginen älykkyys ainoaa, millä on merkitystä? Inhoan kyllä myös sitä, että kaikki lahjakkuudet tai hankitut ominaisuudet käsitetään älykkyydeksi. "Olet hyvä soittamaan pianoa, olet siis älykäs." Ei näin. "Jokainen on hyvä jossain." Ei näinkään, vaikka onhan tuo hyvä lohdutuslause. Haluaisin tietää, sanotaanko kauniina vai rumina pidetyille ihmisille helpommin, että he ovat älykkäitä. Ihmisiä on helppo arvostella ulkonäön perusteella, usein huomaan itsekin pitäväni miellyttävän näköisiä ihmisiä myös miellyttävinä persoonallisuuksina tai jopa älykkäinä. Toisaalta epämiellyttävän näköisille ihmisille voi olla helppo keksiä positiivista sanottavaa kehumalla heitä älykkäiksi. Ja sitten on vielä se klisee, että kauniita saatetaan pitää tyhminä, mitä en kyllä oikeastaan ole huomannut oikeasti juuri tapahtuvan. Saattaa olla, että kauniita ihmisiä kadehditaan ja täytyy keksiä jotain inhottavaa heistä antaakseen itselleen sen kuvan, että "minä olen ainakin tässä asiassa parempi kuin tuo".
3) Seuraan aktiivisesti BeAttitude -nimistä uskontokriittistä blogia. Tänään siellä oli varsin hyvä kirjoitus kristinuskon epäloogisuudesta. Olin jo lainaamassa pitkää pätkää IRC-Gallerian päiväkirjaani (nykyiseen "blogiin", kamala nimitys), kun tulin toisiin ajatuksiin ja poistin koko merkinnän. Eilen tajusin taas jotenkin uudelta kannalta, että joillekin uskonto on todella lohdullinen asia ja ainoa, mihin tarttua hädän hetkellä. Kristinuskon rakastava ja anteeksiantava Jumala on toisille ainoa, mikä pitää elämässä kiinni, enkä haluaisi riistää sitä heiltä loogisilla pohdinnoilla. Ja sitten taas on niitä, jotka joko käyttävät kristinuskon epäloogista ja julmaa logiikkaa hallitakseen ja pelotellakseen muita tai ovat itse omassa mielessään ahdistuneina sen vankeina. Eli en tiedä, onko hyväksi tuoda tuollaisia asioita ilmi ja miten sen pitäisi tehdä.
4) Taide, viihde ja elämän kuvaaminen (esimerkiksi kirjoissa ja televisiossa). Taitaa olla niin, että ihmiset ottavat tiedostamattaan aika paljon mallia televisiosta ja romaaneista. Olisiko maailma parempi paikka ja ihmiset onnellisempia, jos viihteessä esitettäisiin positiivisempia ja hyveellisempiä kuvia elämästä? Jos Salkkarien (ja myös kaikkien muiden televisiosarjojen, niin että ihmisillä ei olisi enää mahdollisuutta katsoa tappamista ja pettämistä) henkilöt alkaisivat käyttäytyä mallikkaasti, kohtaisivat ongelmat kypsästi ja kohtelisivat toisiaan hyvin? (Salkkareista täytyy sanoa, että se on viime aikoina ollut varsinainen opetusohjelma siitä, mitä tapahtuu jos tulee tahtomattaan raskaaksi. :D Ihan kuin koulussa olisi tosiaan jotain videota katsonut.) Olisiko viihde sitten enää viihdyttävää ja olisiko taiteella mitään arvoa? Mutta onko tämä arvo arvokkaampaa kuin ihmisten onnellisuus? Tätä aihetta taitaa olla aika vaikea tutkia, harvempi on koko elämänsä saanut vain hyviä vaikutteita viihteestä. Toisaalta jos tämä asia ei ole joko-tai, voitaisiin tutkia, ovatko enemmän positiivisia vaikutteita saaneet parempia ja tasapainoisempia ihmisiä. Väkivaltaviihteen ja väkivaltaisuuden suhteestahan on tehty paljon tutkimuksia, ja vaikka en nyt tiedä varmasti, ainakin psykologian oppitunneilla asiasta saamani kuva on sellainen, että väkivaltaviihde tosiaan aiheuttaa väkivaltaa.
(Muokkasin tätä lievästi alkuperäisesta galleriaversiosta. Esimerkiksi poistin rivoimmat jutut. :D Kommentit erittäin tervetulleita! Lähinnä nuo taitavatkin olla keskustelunavauksia eivätkä valmiita mielipiteitä.)
